Oulun lokakuisia puita...

Syksy on ollut kiireistä ja loppurutistuksessa blogi jäi töitten jalkoihin! Kasvikuvaajan kun pitäisi sekä kuvata että julkaista kesällä, ainakin kun yrittää pitää blogia!

Kävin pienen reissun Hupisaarilla. Odotan Lasaretinsaaren euroopanlehtikuusesta kunnon kuvaa. Tykästyin kuitenkin enemmän lokakuisessa auringonlaskussa kuvattuihin hentoihin kalatien kujasalaviin.



On lokakuun viimeinen neljännes ja lämpöaalto hellii pimeää Oulua. Puut ovat miltei lehdettömiä. Keltaisenaan Hupisaarilla on enää muutama vaahtera, lehdekkäimpiä ovat erilaiset istutuspajut - hopeapajut, terijoensalavat ja kujasalavat.

Odotin että Lasaretinsaaren suuri lehtikuusi loistaisi keltaisena mutta se taitaakin olla Hupisaaren puista viimeisenä ruskaväreissä. Se vihertää ja kellertää, mutta ei ole yhtä kultaa, ainakaan vielä.

Hupisaarten Haapaportit

Haapaportit Hupisaarille - eikös vain. Ylempi kuva on Pokkitörmältä. Näin ulkoiluttajan jo kaukaa, odotin, ja otin yhden kuvan. Tykkään! Tämä on aika massiivinen portti - Ainolan pääportti onkin nyt aika intiimi (alla oikealla). Ja haavat loivat lopultakin tunnelman, jossa myös merenkulun muistomerkkiä pystyy valokuvassa katsomaan.

Töissäni joudun joskus miettimään maisema-asioita. Tänä syksynä olen katsellut syksyn värikkäitä maisemapuita ja metsiköitä. Harva suunnittelija niitä huomioi! Vaikka niin kevätkukintaa kuin syysvärejäkään ei kestä kuin se hetki, kuvat jäävät mieleen. Ne ruokkivat mieltä. Ne luovat ympäristöömme makua ja tunnelmaa. Identiteettiä, muistoja. Sama koskee niin maalaismaisemaa kuin kaupunkiakin. On oikein että värit hehkuvat, tulevat ja menevät niin kuin mikä tahansa onnen hetki.

Kummallakin portilla haavan keltainen saa rinnalleen nyt yksin vihreänä hehkuvan harmaalepän. Näin syksy on harmaalepänkin värikkäintä aikaa. Eikä tämä väriyhdistelmä taida olla syntynyt suunnittelijan pöydällä vaan on osa luonnon rytmiä.






PS PS nyt kun katselen kuvia bloggerin läpi taitavat olla himpun liian tummia! Kuvitelkaa kuviin vähän lisää kirkkautta sillä nyt en ehdi tehdä uusia kuvia!

Syyskuvia Letkusta ja Lyötystä

Taitoin nilkkani - nämä ennätin saada... Yläkuva on Letkunpuistosta eli palokunanpuistosta eli virallisesti Otto Karhin puistosta. Kuvassa on etualalla tuohituomi (Prunus maackii) ja keskellä lettopajupensas (Salix myrsinites). Kumpaakin olen kuvannut usein! Tuohituomi on koristeellinen rungoltaan, lettopaju parhaimmillaan syksyllä ja keväällä.

Kuva on siis ihan ydinkeskustasta. Lettopaju on Suomen luonnonpajuja, minun tietääkseni hyvin harvoin viljelty. Oulussa sitä ei luonnonvaraisena kasva, sillä maaperässä pitää olla kalkkia. Lähimmät luonnonkasvit löytyvät Kiimingistä. Mutta syysväri on upea, vai mitä? Talvisena se taas on ruskea erikoisuus - se ei pudota talveksi lehtiään.

Tuohituomi on puistopuuna yleistynyt viime vuosikymmeninä. Kuvassa näkyy runko hyvin, ja siihen on syynsä. Kuvassa ei ole käytetty salamaa - aurinko heijastui Osuuspankin valkoisesta seinästä ja puun alla oli kuin päivänvalossa! Tällaista ei huomaa kuin kameran kanssa, jos sittenkään.

Alakuvassa on punakärpässieniperhe Lyötynpuistosta - kaupunginojan varrelta siis tämäkin kuva. Sienet kuuluvat myös kaupunkiin, ja onhan hienoa nähdä tällainen perhe! Se oli oikein kasvatuksessa, minulla on muutama päivä aiemminkin otettuja kuvia emännästä ja "nupuista". (Sienille ei muuten ole lapsisanoja, ei käy poikaset ei pennut?! Vai onko minulla taas oikosulku?? Kehittelemään!)

Puhetta Ylikiimingin punakoivusta

Ylikiimingin Vepsänkylästä löytyi 1970-luvun lopulla punalehtinen koivu, joka pian sai viralliseksi nimekseen punakoivu (Betula pubescens f. rubra). Tieteellinen nimi kertoo, että kyseessä on hieskoivun muunnos. Se on harvinainen muoto, eikä sitä tietääkseni ole muualta löytynytkään.

Ylikiimingin kunta otti punakoivun logoonsa noin viisi vuotta sitten. Tämän päivän Kalevassa kerrotaan, että logossa on itse asiassa punainen rauduskoivun lehti. Ja niinhän se on. Logon koivunlehti on oikein korostetun kolmiomainen, pitkäsuippuinen ja isohampainen rauduskoivun lehti. Hieskoivun lehti on pyöreämpi, lyhytsuippuinen ja pienihampainen (eikä "toissahainen" eli isojen hampaiden päällä ei ole pieniä hampaita). Tässä on esimerkki punakoivun lehdestä:



Ja tässä Ylikiimingin tervehdys, lainaus kunnan nettisivuilta:



Logon lehti on rauduskoivun lehti, mutta värikään ei ole punakoivun väri. Punakoivun lehti on tummempi, pikemmin punaviinin kuin iloisen punainen.

Suomalaisten mielikuva koivun lehdestä saattaa olla pikemmin raudus- kuin hieskoivun lehti. Rauduskoivun lehti on myös graafisempi, visuaalisesti jännittävämpi. Täällä Oulun seudulla hieskoivu on yleinen jokapaikan puu, raudus pääasiassa puistojen istutuspuu. Hieskoivu on kosteiden metsien, rauduskoivu kuivien kankaiden puu.

Joskus joutuu miettimään kumman puun lehdestä on kyse. Ehkä metsissä on myös risteymiä. Mutta vuosikasvainten tunnustelu voi auttaa: rauduksella on karkeita hartsinystyjä, hieskoivun nuoret oksat ovat pehmeänukkaisia. Mutta punakoivu on hieskoivu, ja punakoivulla on tyypilliset hieskoivun lehdet ja oksat.

En oikeastaan ihmettele, ettei asiaa mietitä mainostoimistossa, mutta miksei sitä ole huomattu Ylikiimingissä? Kyllähän isännät ja vihdantekijät koivunsa tuntevat. Mainostoimistot taas voisivat tarkistaa tällaisen asian vaikka Kasvimuseolta. Siellä on näytteitä kesät talvet.


Mutta keväällä punakoivunkin hiirenkorva ja nuori lehti on vihreä, tai ainakin melkein:




Punakoivu Oulussa


Oulun yliopiston kasvitieteellinen puutarha aloitti punakoivun solukkoviljelyn. Siitä tuli pian melko suosittu erikoisuus puutarhoihin ja puistoihin. Nyt sitä on myynnissä pitkin maata. Appikin innostui Hämeessä tekemään siitä mökille puukujannetta, seuranaan verivaahteraa.

Oulussa punakoivua on näyttävimmällä paikalla pääkirjaston edustalla. Ehkä se sopiikin sinne. Tumma puu ei ainakaan minun silmääni istu kun se kasvaa luonnonvihreän keskellä. Rakennettuun ympäristöön se sopii paremmin, mutta ei silloinkaan ehkä isoina, tiheinä ryhminä. Yksittäispuuna sen ongelma taas on harsuus; vaihtelevasti harsuja ovat kaikki koska ovat samaa kloonia. Tässä kuvat kirjastotalolta ja Koskenniemen patsaalta Ainolasta (viime postauksessa tällaisesta kuvakulmasta mainitsin!):



Viime viikolla useampikin ihminen työpaikallani murehti muutaman punakoivun kohtaloa. Sitä on istutettu moottoritie - Pohjantien - varteen useampaankin paikkaan. Nyt moottoritien varsia oli vesottu, ja ainakin Linnanmaan liittymästä työn tohinassa olivat hävinneet myös sinne istutetut punakoivut. Vasen käsi ei tiedä mitä oikea tekee - vai olikohan ne istutettu väärään paikkaan?

Kuluvaa aikaa ja näkökulmaa

Myös rakennetulla ympäristöllä on suhde ympäröivään luontoon. Puut, puistot ja metsät suhteuttavat rakennukset ja patsaat omaan olomuotoonsa, luovat ympäristön, tulevat osaksi. Luulen että tätä ei aina tulla ajatelleeksi. Tässä Ainolan puistosta Imre Vargan Kuluva aika -veistos puitten katveessa. Taustan kontortamännyt jäävät harmaanvihreäksi taustaksi, kun taas vieressä oleva sinivihreä nuori okakuusi korostuu. Pieni puu patsaan vieressä pienentää patsasta?

Puut ovat puistonhoitajien valinta, näkökulma valokuvaajan. Kuvan yläreunan puistolehmuksen lehdet asettavat katsojan jopa tirkistelevään asemaan. Myös tämä pienentää patsasta; tätä vaikutusta ei huomaa paikan päällä niin selvästi kuin kameran etsimestä.

Kuvaajalle rakennuksen tai patsaan asettuminen ympäristöön, rajautuminen luontoon, on jatkuva pohdiskelun ja päänvaivan aihe. Kamera korostaa jotakin näkökulmaa, rajaa jotakin pois. Ainolan puistosta pystyy kuvamaan esimerkiksi Koskenniemen patsaan joko kylmäntummia punakoivuja vasten tai kukkivan pilvikirsikan vieressä. Kuvassa huomaa eron, vaikutuksen patsaaseen. Vuodenaika, valo, ja ympäristön kasvillisuus ovat osa rakennettuakin ympäristöä ja sen tulkintaa.

Usein kun kuvaan kaupunkia huomaan kuvaavani sen luontoa, kaupunkia ikään kuin sen puiden ja pensaiden läpi. Tavanomaisempaa on korostaa puilla "pääkohdetta" kuin ottaa puut pääkohteeksi. Tai laittaa etualalle Kiikelin rantavehnä ja pusikko, taka-alalle kirkko. Tällaisia tavallisen ihmisen ruohonjuuritason näkökulmia on tietenkin vaikka kuinka paljon.

(Asiasta aivan toiseen: Oulun kaupungin taidemuseon sivuille on laitettu tietoa ja kuvia Oulun julkisista veistoksista. Uskomatonta että tällainen valokuvauksen harrastaja voi todeta että valokuvien taso on surkea, puhumattakaan että niitä kuvattaessa olisi jotain mietitty. Katsokaapa tätä Kuluvaa aikaa.)

---

Toinen kuva Hupisaarilta on nostalginen: Oulun lyseo, Pokkitörmä ja kosken kuohut. Viime viikolla juoksutettiin. Tämä kuva passaisi siihen kuuluisaan Koskennimen koulutierunoon ja vanhaan ouluimagoon. Mutta milloinkahan Pokkitörmästä tuli nurmikko? Millainen se olikaan minun lapsuudessani? Olen käynyt itse Oulun lyseoni kymmeniä vuosia sitten, ja laskenut silloin Pokkitörmällä mäkeä. Joten avoin kai se silloinkin oli? Pokkitörmä on niin tunnettu oululainen paikannimi, että voisiko tässä olla jotakin muutakin kuin - tasapäinen nurmikko?

Kuva on jotenkin symbolinen. Koulu ja elämän virta. Virta joka useimmiten on karikko! Koulun katseleminen saa ajattelemaan aikaa.

Se on harmaaleppä!

...nimittäin tuo sateenvarjomainen muita tummempi puu kuvassa. Joskus keväällä jo julkaisin siitä kuvan lehdettömänä ja ihmettelin mikä ulkomaanleppä se on. Mutta kun yliopiston puutarhassa ollaan, kaikenlaisiin yllätyksiin pitäisi varautua. Toissapäivänä intendentti Mirja Siuruainen sitten kuiskasi kulkiessaan ohi: "Harmaaleppä se on, sivustollasi." - Luonnosta löydetty, Mirja jatkoi. Niinpä tietenkin, joku outo muoto, luonnon oikku. Ja kasvintuntemukseni sai taas pahan kolhun.

Muoto on silti hieno, ja puu koko kasvutavaltaan. Eikä siinä oikeastaan mitään muuta outoa olekaan kuin tuo kasvutapa, tasalatvainen kuin terijoensalava, ja pensasmainen. En nyt tiedä onko muodolla jotain nimeä, ehkä joku kuiskaa senkin.

Alla on siis kuva samasta pensaikosta - panoraama puitten alta siis. Kuva on koottu muuten neljästä eri kuvasta. Suosittelen - klikkaa suuremmaksi!



Lehdetkin sen paljastavat - harmaaleppä mikä harmaaleppä. Tästä kuvasta sen olisikin tunnistanut kun ei tarvitsisi katsoa koko puuta / pensasta.

Hupisaarten 200-vuotias karkulainen??

Lomaltapaluu - Ainolaan ja Paratiisisaarelle! Olen jo monta vuotta metsästänyt kunnon kuvaa Rauhakan nurkalta, Sähkölaitoksen kanavasillan korvasta. Siellä kasvaa - ehkä - 1790-luvulta kotoisin oleva punakoiso (Solanum dulcamara). Olen tänä kesänä saanut siitä useita ruutuja taustanaan veteen heijastuvat sillankaaret.

Nykyisen Rauhalan tienoilla oli 1700-luvun lopulla apteekkari Julinin puutarha. Julin oli monella tapaa merkkimies, mm. Ruotsin akatemian jäsen. Hänen puutarhassaan kuulemma kasvoi myös punakoiso, ja nykyään tätä kanavan punakoisokasvustoa on tapana esitellä hänen perintönään. Ovathan tarinat tärkeitä, ja dramatiikka välillä tarpeen. Vuosi sitten punakoisoa uhkasi perusteellinen siltaremontti, mutta niin se vain siitäkin selvisi. - Punakoisoa kasvaa näyttävästi myös Kiikkusaaren ankkalammella aitaa pitkin kiipeilevänä.

Alakuvista ensimmäinen on Paratiisisaaren loppukesän idylliä. Ritarinkannukset ovat sammuneet, niiden paikan ovat ottaneet rantakukat. Keltaisella maisemaa maalaavat nyt uudet korkeat liljat ja erilaiset piiskut. Maisema on kuvattu Paratiisisaaren tammen alta.

Tänään tuli töissä puhetta vaahteran hedelmistä. Se ei tuonut mieleen mitään, mutta heti kun puristin nenääni, sormet suoraan eteenpäin sojottaen, lapsuusmuistot herähtivät pintaan. Samalla tuli selainenkin muistelus, että Heinäpäässä ei 1970-luvulla vaahteroita ollut, nitä oli etsittävä keskustasta. Nyt vaahteran taimia näkyy vähän siellä täällä, vaikka ennen 1940-lukua sellaisesta ei ollut ainuttakaan havaintoa. Vaahteran taimet taitavat olla yksi merkki ilmaston lämpenemisestä. Nämä nenät roikkuivat Åströmin puistossa Tipalan takana.