Syyskuvia Letkusta ja Lyötystä

Taitoin nilkkani - nämä ennätin saada... Yläkuva on Letkunpuistosta eli palokunanpuistosta eli virallisesti Otto Karhin puistosta. Kuvassa on etualalla tuohituomi (Prunus maackii) ja keskellä lettopajupensas (Salix myrsinites). Kumpaakin olen kuvannut usein! Tuohituomi on koristeellinen rungoltaan, lettopaju parhaimmillaan syksyllä ja keväällä.

Kuva on siis ihan ydinkeskustasta. Lettopaju on Suomen luonnonpajuja, minun tietääkseni hyvin harvoin viljelty. Oulussa sitä ei luonnonvaraisena kasva, sillä maaperässä pitää olla kalkkia. Lähimmät luonnonkasvit löytyvät Kiimingistä. Mutta syysväri on upea, vai mitä? Talvisena se taas on ruskea erikoisuus - se ei pudota talveksi lehtiään.

Tuohituomi on puistopuuna yleistynyt viime vuosikymmeninä. Kuvassa näkyy runko hyvin, ja siihen on syynsä. Kuvassa ei ole käytetty salamaa - aurinko heijastui Osuuspankin valkoisesta seinästä ja puun alla oli kuin päivänvalossa! Tällaista ei huomaa kuin kameran kanssa, jos sittenkään.

Alakuvassa on punakärpässieniperhe Lyötynpuistosta - kaupunginojan varrelta siis tämäkin kuva. Sienet kuuluvat myös kaupunkiin, ja onhan hienoa nähdä tällainen perhe! Se oli oikein kasvatuksessa, minulla on muutama päivä aiemminkin otettuja kuvia emännästä ja "nupuista". (Sienille ei muuten ole lapsisanoja, ei käy poikaset ei pennut?! Vai onko minulla taas oikosulku?? Kehittelemään!)

Puhetta Ylikiimingin punakoivusta

Ylikiimingin Vepsänkylästä löytyi 1970-luvun lopulla punalehtinen koivu, joka pian sai viralliseksi nimekseen punakoivu (Betula pubescens f. rubra). Tieteellinen nimi kertoo, että kyseessä on hieskoivun muunnos. Se on harvinainen muoto, eikä sitä tietääkseni ole muualta löytynytkään.

Ylikiimingin kunta otti punakoivun logoonsa noin viisi vuotta sitten. Tämän päivän Kalevassa kerrotaan, että logossa on itse asiassa punainen rauduskoivun lehti. Ja niinhän se on. Logon koivunlehti on oikein korostetun kolmiomainen, pitkäsuippuinen ja isohampainen rauduskoivun lehti. Hieskoivun lehti on pyöreämpi, lyhytsuippuinen ja pienihampainen (eikä "toissahainen" eli isojen hampaiden päällä ei ole pieniä hampaita). Tässä on esimerkki punakoivun lehdestä:



Ja tässä Ylikiimingin tervehdys, lainaus kunnan nettisivuilta:



Logon lehti on rauduskoivun lehti, mutta värikään ei ole punakoivun väri. Punakoivun lehti on tummempi, pikemmin punaviinin kuin iloisen punainen.

Suomalaisten mielikuva koivun lehdestä saattaa olla pikemmin raudus- kuin hieskoivun lehti. Rauduskoivun lehti on myös graafisempi, visuaalisesti jännittävämpi. Täällä Oulun seudulla hieskoivu on yleinen jokapaikan puu, raudus pääasiassa puistojen istutuspuu. Hieskoivu on kosteiden metsien, rauduskoivu kuivien kankaiden puu.

Joskus joutuu miettimään kumman puun lehdestä on kyse. Ehkä metsissä on myös risteymiä. Mutta vuosikasvainten tunnustelu voi auttaa: rauduksella on karkeita hartsinystyjä, hieskoivun nuoret oksat ovat pehmeänukkaisia. Mutta punakoivu on hieskoivu, ja punakoivulla on tyypilliset hieskoivun lehdet ja oksat.

En oikeastaan ihmettele, ettei asiaa mietitä mainostoimistossa, mutta miksei sitä ole huomattu Ylikiimingissä? Kyllähän isännät ja vihdantekijät koivunsa tuntevat. Mainostoimistot taas voisivat tarkistaa tällaisen asian vaikka Kasvimuseolta. Siellä on näytteitä kesät talvet.


Mutta keväällä punakoivunkin hiirenkorva ja nuori lehti on vihreä, tai ainakin melkein:




Punakoivu Oulussa


Oulun yliopiston kasvitieteellinen puutarha aloitti punakoivun solukkoviljelyn. Siitä tuli pian melko suosittu erikoisuus puutarhoihin ja puistoihin. Nyt sitä on myynnissä pitkin maata. Appikin innostui Hämeessä tekemään siitä mökille puukujannetta, seuranaan verivaahteraa.

Oulussa punakoivua on näyttävimmällä paikalla pääkirjaston edustalla. Ehkä se sopiikin sinne. Tumma puu ei ainakaan minun silmääni istu kun se kasvaa luonnonvihreän keskellä. Rakennettuun ympäristöön se sopii paremmin, mutta ei silloinkaan ehkä isoina, tiheinä ryhminä. Yksittäispuuna sen ongelma taas on harsuus; vaihtelevasti harsuja ovat kaikki koska ovat samaa kloonia. Tässä kuvat kirjastotalolta ja Koskenniemen patsaalta Ainolasta (viime postauksessa tällaisesta kuvakulmasta mainitsin!):



Viime viikolla useampikin ihminen työpaikallani murehti muutaman punakoivun kohtaloa. Sitä on istutettu moottoritie - Pohjantien - varteen useampaankin paikkaan. Nyt moottoritien varsia oli vesottu, ja ainakin Linnanmaan liittymästä työn tohinassa olivat hävinneet myös sinne istutetut punakoivut. Vasen käsi ei tiedä mitä oikea tekee - vai olikohan ne istutettu väärään paikkaan?

Kuluvaa aikaa ja näkökulmaa

Myös rakennetulla ympäristöllä on suhde ympäröivään luontoon. Puut, puistot ja metsät suhteuttavat rakennukset ja patsaat omaan olomuotoonsa, luovat ympäristön, tulevat osaksi. Luulen että tätä ei aina tulla ajatelleeksi. Tässä Ainolan puistosta Imre Vargan Kuluva aika -veistos puitten katveessa. Taustan kontortamännyt jäävät harmaanvihreäksi taustaksi, kun taas vieressä oleva sinivihreä nuori okakuusi korostuu. Pieni puu patsaan vieressä pienentää patsasta?

Puut ovat puistonhoitajien valinta, näkökulma valokuvaajan. Kuvan yläreunan puistolehmuksen lehdet asettavat katsojan jopa tirkistelevään asemaan. Myös tämä pienentää patsasta; tätä vaikutusta ei huomaa paikan päällä niin selvästi kuin kameran etsimestä.

Kuvaajalle rakennuksen tai patsaan asettuminen ympäristöön, rajautuminen luontoon, on jatkuva pohdiskelun ja päänvaivan aihe. Kamera korostaa jotakin näkökulmaa, rajaa jotakin pois. Ainolan puistosta pystyy kuvamaan esimerkiksi Koskenniemen patsaan joko kylmäntummia punakoivuja vasten tai kukkivan pilvikirsikan vieressä. Kuvassa huomaa eron, vaikutuksen patsaaseen. Vuodenaika, valo, ja ympäristön kasvillisuus ovat osa rakennettuakin ympäristöä ja sen tulkintaa.

Usein kun kuvaan kaupunkia huomaan kuvaavani sen luontoa, kaupunkia ikään kuin sen puiden ja pensaiden läpi. Tavanomaisempaa on korostaa puilla "pääkohdetta" kuin ottaa puut pääkohteeksi. Tai laittaa etualalle Kiikelin rantavehnä ja pusikko, taka-alalle kirkko. Tällaisia tavallisen ihmisen ruohonjuuritason näkökulmia on tietenkin vaikka kuinka paljon.

(Asiasta aivan toiseen: Oulun kaupungin taidemuseon sivuille on laitettu tietoa ja kuvia Oulun julkisista veistoksista. Uskomatonta että tällainen valokuvauksen harrastaja voi todeta että valokuvien taso on surkea, puhumattakaan että niitä kuvattaessa olisi jotain mietitty. Katsokaapa tätä Kuluvaa aikaa.)

---

Toinen kuva Hupisaarilta on nostalginen: Oulun lyseo, Pokkitörmä ja kosken kuohut. Viime viikolla juoksutettiin. Tämä kuva passaisi siihen kuuluisaan Koskennimen koulutierunoon ja vanhaan ouluimagoon. Mutta milloinkahan Pokkitörmästä tuli nurmikko? Millainen se olikaan minun lapsuudessani? Olen käynyt itse Oulun lyseoni kymmeniä vuosia sitten, ja laskenut silloin Pokkitörmällä mäkeä. Joten avoin kai se silloinkin oli? Pokkitörmä on niin tunnettu oululainen paikannimi, että voisiko tässä olla jotakin muutakin kuin - tasapäinen nurmikko?

Kuva on jotenkin symbolinen. Koulu ja elämän virta. Virta joka useimmiten on karikko! Koulun katseleminen saa ajattelemaan aikaa.