Yhden päivän kuvia

Sain uuden kameran! Kuvaan nyt Sony Alpha 700 -järkkärillä. "Semipro", sanovat. Minä olen vain iloinen, en ole erityisen teknistä tyyppiä enkä aio kameraa testailla. Mutta parempi se on kuin edellinen, niin käteen kuin kuvanlaadultaan. Opittavaa on! Ja kohinaa verrattuna edellisiin kameroihini - tosi vähän. Tämä varhaisen aamun kuva on otettu käsivaralta hammaslääkäriin mennessä- 1/25 sek, f 4,5, ISO 800.

Kuva 1: Pihlajat joulupuina

Oulussa torin parkkipaikkaa reunustaviin pihlajiin on laitettu jouluvalot. Hienot! Puiden oksisto ja - soihtumainen! - rakenne tulevat kauniisti esiin. Kokeillaan siis valoja muissakin puissa kuin kuusessa. (Valitettavasti liki samalla aukiolla on entisöity Teräksen talo jonka valaistuksesta en pidä!) - Klikatkaa kuvaa suuremmaksi, pienessä kuvassa valot eivät oikein erotu.



Kuva 2: Kasvitieteellisen puutarhan jouluseimi

Jouluseimessä on nyt siemen, maailman suurin. Blogissani on ollut jo aiemmin juttua tästä Seychellien palmun siemenestä. Nyt sen idätys on alkanut, valvotuissa oloissa (lämpötila. kosteus). Toin keväällä Espanjasta kirjan jossa sattuu olemaan kuvia aiheesta Kuinka Coco de mer istutettiin Edinburhissä... Palmun juuri kasvaa sen mukaan 4 m alaspäin... kuinkahan siitä kasvihuoneessa selvitään... pinoamalla pohjattomia saaveja kattoon asti kai, ja kasvattamalla palmu kasvihuoneen huippuun (Kirjan nimi on haastavasti PLANT, toimittaja Janet Martinelli, Royal Botanic Gardens, Kew, DK 2004, s. 375. Ja tämän kirjan kuvat ovat upeita...)- (Kuva: 1/125 sek, f 4,5 ja ISO 1000)





Kuva 3: Keskipäivän hetki, klo 11.58


Onko aurinko nousussa vai laskussa- ei tietoa. Kuvanottohetki kahta vaille puolenpäivän, ja aurinko jaksaa nousta juuri puitten latvojen korkeudelle. Pari tuntia on vielä päivää! - Pienet puut edessä tuomipihlajaa, kuva otettu Kasvitieteellisessä puutarhassa. Tiheästi istutettavista ohutrunkoisista tuomipihlajista saa hienon seinän myös talveksi, eikö vain? - (Kuva 1/200 sek, f 6,5 ja ISO 200.)

Marraskuinen aurinko ei ulotu keskustan puistoihin. Siksi menin taas Linnansaareen. Ylä on kolmen kuvan panoraama Linnansaaren nokasta Pikisaareen päin. Lunta on taas, ja jäätäkin. Linnansaaren nokassa on ennen ollut uimala - se suljettiin jo 1957 veden likaantumisen takia, mutta uimalan rauniot taisivat olla paikallaan 2000-luvulle asti. Nyt paikalla on oleskelualue, jota reunustavat vuorimännyt (Pinus mugo) ja erilaiset pensaat. Pensaiden joukosta pisti nyt silmään (kuva alla) pikkuruinen ruusu - nukkeruusu< (Rosa nitida). Nyt se näytti nimensä mukaiselta, nukkekodin koristukselta. Kiulukat ovat hyvin pieniä, ja koko pensaskin pikemmin kanervan kuin muiden pensasruusujen korkuinen. J- os joku on eri mieltä ruusun määrityksestä, mieluusti korjatkaa, en ole mikään ruusuekspertti.



Auringonnousu osui myös Linnansaaren pohjoisrannan mustakuusiin (Picea mariana). Mustakuusi on amerikkalainen rämekuusi, mutta viihtyy puistoissa hyvin vaihtelevilla paikoilla. Sillä on pikkuruiset kävyt, jotka pysyvät kauan puussa. Viereisistä okakuusista olikin kuva blogissa jo viime talvena.

Marraskuinen pakkasaamu rantapuistoissa

Pitästä aikaa pääsin puistoon! Enää ei töiden jälkeen mennä - pimeää. Mutta yllä näkymä Linnansaaresta aamuauringon valossa. Ainoa lehdellinen pensas hehkui auringossa - kuin palava pensas. Eikä se ole täkäläistä kantaa, Berberis siis. Kyseessä on ruostehappomarja (Berberis vulgaris). Tässä sen marraskuista väriloistoa kymmenen pakkasasteen tuntumassa:



Hopeapajuissa eli nykynimeltään hopeasalavissa on vieläkin lehdet. Alla on vasemmalla kuva Pokkisen puiston salavista pakkasaamuna. Viereisessä Madetojan puistossa taas kaksi koivua kyhjöttää metsänpeikot. Nämä mutkarunkoiset pikkupuut ovat vanhaksi käyneen Oulun puisto-oppaan mukaan visakoivuja. Elleivät ole jotain koivun erikoismuotoja, esimerkiksi riippakoivuja (f. tristis) tai sen lajiketta 'Youngii' jotka kutsutaan myös kyynelkoivuksi. Kuka tietää?! Lehti on rauduskoivun, mutta pieni. Ei vaikuta kotimaiselta kannalta.

Oulun lokakuisia puita...

Syksy on ollut kiireistä ja loppurutistuksessa blogi jäi töitten jalkoihin! Kasvikuvaajan kun pitäisi sekä kuvata että julkaista kesällä, ainakin kun yrittää pitää blogia!

Kävin pienen reissun Hupisaarilla. Odotan Lasaretinsaaren euroopanlehtikuusesta kunnon kuvaa. Tykästyin kuitenkin enemmän lokakuisessa auringonlaskussa kuvattuihin hentoihin kalatien kujasalaviin.



On lokakuun viimeinen neljännes ja lämpöaalto hellii pimeää Oulua. Puut ovat miltei lehdettömiä. Keltaisenaan Hupisaarilla on enää muutama vaahtera, lehdekkäimpiä ovat erilaiset istutuspajut - hopeapajut, terijoensalavat ja kujasalavat.

Odotin että Lasaretinsaaren suuri lehtikuusi loistaisi keltaisena mutta se taitaakin olla Hupisaaren puista viimeisenä ruskaväreissä. Se vihertää ja kellertää, mutta ei ole yhtä kultaa, ainakaan vielä.

Hupisaarten Haapaportit

Haapaportit Hupisaarille - eikös vain. Ylempi kuva on Pokkitörmältä. Näin ulkoiluttajan jo kaukaa, odotin, ja otin yhden kuvan. Tykkään! Tämä on aika massiivinen portti - Ainolan pääportti onkin nyt aika intiimi (alla oikealla). Ja haavat loivat lopultakin tunnelman, jossa myös merenkulun muistomerkkiä pystyy valokuvassa katsomaan.

Töissäni joudun joskus miettimään maisema-asioita. Tänä syksynä olen katsellut syksyn värikkäitä maisemapuita ja metsiköitä. Harva suunnittelija niitä huomioi! Vaikka niin kevätkukintaa kuin syysvärejäkään ei kestä kuin se hetki, kuvat jäävät mieleen. Ne ruokkivat mieltä. Ne luovat ympäristöömme makua ja tunnelmaa. Identiteettiä, muistoja. Sama koskee niin maalaismaisemaa kuin kaupunkiakin. On oikein että värit hehkuvat, tulevat ja menevät niin kuin mikä tahansa onnen hetki.

Kummallakin portilla haavan keltainen saa rinnalleen nyt yksin vihreänä hehkuvan harmaalepän. Näin syksy on harmaalepänkin värikkäintä aikaa. Eikä tämä väriyhdistelmä taida olla syntynyt suunnittelijan pöydällä vaan on osa luonnon rytmiä.






PS PS nyt kun katselen kuvia bloggerin läpi taitavat olla himpun liian tummia! Kuvitelkaa kuviin vähän lisää kirkkautta sillä nyt en ehdi tehdä uusia kuvia!

Syyskuvia Letkusta ja Lyötystä

Taitoin nilkkani - nämä ennätin saada... Yläkuva on Letkunpuistosta eli palokunanpuistosta eli virallisesti Otto Karhin puistosta. Kuvassa on etualalla tuohituomi (Prunus maackii) ja keskellä lettopajupensas (Salix myrsinites). Kumpaakin olen kuvannut usein! Tuohituomi on koristeellinen rungoltaan, lettopaju parhaimmillaan syksyllä ja keväällä.

Kuva on siis ihan ydinkeskustasta. Lettopaju on Suomen luonnonpajuja, minun tietääkseni hyvin harvoin viljelty. Oulussa sitä ei luonnonvaraisena kasva, sillä maaperässä pitää olla kalkkia. Lähimmät luonnonkasvit löytyvät Kiimingistä. Mutta syysväri on upea, vai mitä? Talvisena se taas on ruskea erikoisuus - se ei pudota talveksi lehtiään.

Tuohituomi on puistopuuna yleistynyt viime vuosikymmeninä. Kuvassa näkyy runko hyvin, ja siihen on syynsä. Kuvassa ei ole käytetty salamaa - aurinko heijastui Osuuspankin valkoisesta seinästä ja puun alla oli kuin päivänvalossa! Tällaista ei huomaa kuin kameran kanssa, jos sittenkään.

Alakuvassa on punakärpässieniperhe Lyötynpuistosta - kaupunginojan varrelta siis tämäkin kuva. Sienet kuuluvat myös kaupunkiin, ja onhan hienoa nähdä tällainen perhe! Se oli oikein kasvatuksessa, minulla on muutama päivä aiemminkin otettuja kuvia emännästä ja "nupuista". (Sienille ei muuten ole lapsisanoja, ei käy poikaset ei pennut?! Vai onko minulla taas oikosulku?? Kehittelemään!)

Puhetta Ylikiimingin punakoivusta

Ylikiimingin Vepsänkylästä löytyi 1970-luvun lopulla punalehtinen koivu, joka pian sai viralliseksi nimekseen punakoivu (Betula pubescens f. rubra). Tieteellinen nimi kertoo, että kyseessä on hieskoivun muunnos. Se on harvinainen muoto, eikä sitä tietääkseni ole muualta löytynytkään.

Ylikiimingin kunta otti punakoivun logoonsa noin viisi vuotta sitten. Tämän päivän Kalevassa kerrotaan, että logossa on itse asiassa punainen rauduskoivun lehti. Ja niinhän se on. Logon koivunlehti on oikein korostetun kolmiomainen, pitkäsuippuinen ja isohampainen rauduskoivun lehti. Hieskoivun lehti on pyöreämpi, lyhytsuippuinen ja pienihampainen (eikä "toissahainen" eli isojen hampaiden päällä ei ole pieniä hampaita). Tässä on esimerkki punakoivun lehdestä:



Ja tässä Ylikiimingin tervehdys, lainaus kunnan nettisivuilta:



Logon lehti on rauduskoivun lehti, mutta värikään ei ole punakoivun väri. Punakoivun lehti on tummempi, pikemmin punaviinin kuin iloisen punainen.

Suomalaisten mielikuva koivun lehdestä saattaa olla pikemmin raudus- kuin hieskoivun lehti. Rauduskoivun lehti on myös graafisempi, visuaalisesti jännittävämpi. Täällä Oulun seudulla hieskoivu on yleinen jokapaikan puu, raudus pääasiassa puistojen istutuspuu. Hieskoivu on kosteiden metsien, rauduskoivu kuivien kankaiden puu.

Joskus joutuu miettimään kumman puun lehdestä on kyse. Ehkä metsissä on myös risteymiä. Mutta vuosikasvainten tunnustelu voi auttaa: rauduksella on karkeita hartsinystyjä, hieskoivun nuoret oksat ovat pehmeänukkaisia. Mutta punakoivu on hieskoivu, ja punakoivulla on tyypilliset hieskoivun lehdet ja oksat.

En oikeastaan ihmettele, ettei asiaa mietitä mainostoimistossa, mutta miksei sitä ole huomattu Ylikiimingissä? Kyllähän isännät ja vihdantekijät koivunsa tuntevat. Mainostoimistot taas voisivat tarkistaa tällaisen asian vaikka Kasvimuseolta. Siellä on näytteitä kesät talvet.


Mutta keväällä punakoivunkin hiirenkorva ja nuori lehti on vihreä, tai ainakin melkein:




Punakoivu Oulussa


Oulun yliopiston kasvitieteellinen puutarha aloitti punakoivun solukkoviljelyn. Siitä tuli pian melko suosittu erikoisuus puutarhoihin ja puistoihin. Nyt sitä on myynnissä pitkin maata. Appikin innostui Hämeessä tekemään siitä mökille puukujannetta, seuranaan verivaahteraa.

Oulussa punakoivua on näyttävimmällä paikalla pääkirjaston edustalla. Ehkä se sopiikin sinne. Tumma puu ei ainakaan minun silmääni istu kun se kasvaa luonnonvihreän keskellä. Rakennettuun ympäristöön se sopii paremmin, mutta ei silloinkaan ehkä isoina, tiheinä ryhminä. Yksittäispuuna sen ongelma taas on harsuus; vaihtelevasti harsuja ovat kaikki koska ovat samaa kloonia. Tässä kuvat kirjastotalolta ja Koskenniemen patsaalta Ainolasta (viime postauksessa tällaisesta kuvakulmasta mainitsin!):



Viime viikolla useampikin ihminen työpaikallani murehti muutaman punakoivun kohtaloa. Sitä on istutettu moottoritie - Pohjantien - varteen useampaankin paikkaan. Nyt moottoritien varsia oli vesottu, ja ainakin Linnanmaan liittymästä työn tohinassa olivat hävinneet myös sinne istutetut punakoivut. Vasen käsi ei tiedä mitä oikea tekee - vai olikohan ne istutettu väärään paikkaan?

Kuluvaa aikaa ja näkökulmaa

Myös rakennetulla ympäristöllä on suhde ympäröivään luontoon. Puut, puistot ja metsät suhteuttavat rakennukset ja patsaat omaan olomuotoonsa, luovat ympäristön, tulevat osaksi. Luulen että tätä ei aina tulla ajatelleeksi. Tässä Ainolan puistosta Imre Vargan Kuluva aika -veistos puitten katveessa. Taustan kontortamännyt jäävät harmaanvihreäksi taustaksi, kun taas vieressä oleva sinivihreä nuori okakuusi korostuu. Pieni puu patsaan vieressä pienentää patsasta?

Puut ovat puistonhoitajien valinta, näkökulma valokuvaajan. Kuvan yläreunan puistolehmuksen lehdet asettavat katsojan jopa tirkistelevään asemaan. Myös tämä pienentää patsasta; tätä vaikutusta ei huomaa paikan päällä niin selvästi kuin kameran etsimestä.

Kuvaajalle rakennuksen tai patsaan asettuminen ympäristöön, rajautuminen luontoon, on jatkuva pohdiskelun ja päänvaivan aihe. Kamera korostaa jotakin näkökulmaa, rajaa jotakin pois. Ainolan puistosta pystyy kuvamaan esimerkiksi Koskenniemen patsaan joko kylmäntummia punakoivuja vasten tai kukkivan pilvikirsikan vieressä. Kuvassa huomaa eron, vaikutuksen patsaaseen. Vuodenaika, valo, ja ympäristön kasvillisuus ovat osa rakennettuakin ympäristöä ja sen tulkintaa.

Usein kun kuvaan kaupunkia huomaan kuvaavani sen luontoa, kaupunkia ikään kuin sen puiden ja pensaiden läpi. Tavanomaisempaa on korostaa puilla "pääkohdetta" kuin ottaa puut pääkohteeksi. Tai laittaa etualalle Kiikelin rantavehnä ja pusikko, taka-alalle kirkko. Tällaisia tavallisen ihmisen ruohonjuuritason näkökulmia on tietenkin vaikka kuinka paljon.

(Asiasta aivan toiseen: Oulun kaupungin taidemuseon sivuille on laitettu tietoa ja kuvia Oulun julkisista veistoksista. Uskomatonta että tällainen valokuvauksen harrastaja voi todeta että valokuvien taso on surkea, puhumattakaan että niitä kuvattaessa olisi jotain mietitty. Katsokaapa tätä Kuluvaa aikaa.)

---

Toinen kuva Hupisaarilta on nostalginen: Oulun lyseo, Pokkitörmä ja kosken kuohut. Viime viikolla juoksutettiin. Tämä kuva passaisi siihen kuuluisaan Koskennimen koulutierunoon ja vanhaan ouluimagoon. Mutta milloinkahan Pokkitörmästä tuli nurmikko? Millainen se olikaan minun lapsuudessani? Olen käynyt itse Oulun lyseoni kymmeniä vuosia sitten, ja laskenut silloin Pokkitörmällä mäkeä. Joten avoin kai se silloinkin oli? Pokkitörmä on niin tunnettu oululainen paikannimi, että voisiko tässä olla jotakin muutakin kuin - tasapäinen nurmikko?

Kuva on jotenkin symbolinen. Koulu ja elämän virta. Virta joka useimmiten on karikko! Koulun katseleminen saa ajattelemaan aikaa.

Se on harmaaleppä!

...nimittäin tuo sateenvarjomainen muita tummempi puu kuvassa. Joskus keväällä jo julkaisin siitä kuvan lehdettömänä ja ihmettelin mikä ulkomaanleppä se on. Mutta kun yliopiston puutarhassa ollaan, kaikenlaisiin yllätyksiin pitäisi varautua. Toissapäivänä intendentti Mirja Siuruainen sitten kuiskasi kulkiessaan ohi: "Harmaaleppä se on, sivustollasi." - Luonnosta löydetty, Mirja jatkoi. Niinpä tietenkin, joku outo muoto, luonnon oikku. Ja kasvintuntemukseni sai taas pahan kolhun.

Muoto on silti hieno, ja puu koko kasvutavaltaan. Eikä siinä oikeastaan mitään muuta outoa olekaan kuin tuo kasvutapa, tasalatvainen kuin terijoensalava, ja pensasmainen. En nyt tiedä onko muodolla jotain nimeä, ehkä joku kuiskaa senkin.

Alla on siis kuva samasta pensaikosta - panoraama puitten alta siis. Kuva on koottu muuten neljästä eri kuvasta. Suosittelen - klikkaa suuremmaksi!



Lehdetkin sen paljastavat - harmaaleppä mikä harmaaleppä. Tästä kuvasta sen olisikin tunnistanut kun ei tarvitsisi katsoa koko puuta / pensasta.

Hupisaarten 200-vuotias karkulainen??

Lomaltapaluu - Ainolaan ja Paratiisisaarelle! Olen jo monta vuotta metsästänyt kunnon kuvaa Rauhakan nurkalta, Sähkölaitoksen kanavasillan korvasta. Siellä kasvaa - ehkä - 1790-luvulta kotoisin oleva punakoiso (Solanum dulcamara). Olen tänä kesänä saanut siitä useita ruutuja taustanaan veteen heijastuvat sillankaaret.

Nykyisen Rauhalan tienoilla oli 1700-luvun lopulla apteekkari Julinin puutarha. Julin oli monella tapaa merkkimies, mm. Ruotsin akatemian jäsen. Hänen puutarhassaan kuulemma kasvoi myös punakoiso, ja nykyään tätä kanavan punakoisokasvustoa on tapana esitellä hänen perintönään. Ovathan tarinat tärkeitä, ja dramatiikka välillä tarpeen. Vuosi sitten punakoisoa uhkasi perusteellinen siltaremontti, mutta niin se vain siitäkin selvisi. - Punakoisoa kasvaa näyttävästi myös Kiikkusaaren ankkalammella aitaa pitkin kiipeilevänä.

Alakuvista ensimmäinen on Paratiisisaaren loppukesän idylliä. Ritarinkannukset ovat sammuneet, niiden paikan ovat ottaneet rantakukat. Keltaisella maisemaa maalaavat nyt uudet korkeat liljat ja erilaiset piiskut. Maisema on kuvattu Paratiisisaaren tammen alta.

Tänään tuli töissä puhetta vaahteran hedelmistä. Se ei tuonut mieleen mitään, mutta heti kun puristin nenääni, sormet suoraan eteenpäin sojottaen, lapsuusmuistot herähtivät pintaan. Samalla tuli selainenkin muistelus, että Heinäpäässä ei 1970-luvulla vaahteroita ollut, nitä oli etsittävä keskustasta. Nyt vaahteran taimia näkyy vähän siellä täällä, vaikka ennen 1940-lukua sellaisesta ei ollut ainuttakaan havaintoa. Vaahteran taimet taitavat olla yksi merkki ilmaston lämpenemisestä. Nämä nenät roikkuivat Åströmin puistossa Tipalan takana.

Kujasalavia ja hopeapajuja

Kuinka moni oululainen tunnistaakaan tämän paikan?! Epäilen että aika harva. Kuvasta on kulttuuri rajattu tiukasti pois, ja niin on saatu aikaan aika keskieurooppalaiselta näyttävä kuva. Kuva on Karjasillanpuistosta, Kaupunginojan vartta Suvantokadun kohdalla. Kaupunginojan toisella puolen on Saaristonkatu.

Kuvassa olevat puut ovat riippasalavaa (Salix alba x fragilis, erilaisia kauppanimiä ja kantoja). Riippasalavaa istutetaan Oulun puistoihin runsaasti. Se on nopeakasvuinen ja näyttävä puu. On sitä puistoissa vanhastaankin, iäkäshän se on tämäkin Kaupunginojaan taipuva puu.

Pajujen viljelylajikkeet on hankala tuntea. Riipasalavallakin on ja on ollut monia nimiä. Ilmeisesti niin kujasalava kuin isoriippapajukin ovat kuvanneet tätä samaa puuta, joka lienee synnytetty valkosalavan (Salix alba) ja salavan (Salix fragilis) risteymänä.

Oikeaa salavaa (Salix fragilis) ei nykykäsityksen mukaan Suomessa kasva edes viljeltynä. Yleinen on sen sijaan sen pallomaisesti kasvava muunnos, terijoensalava (Salix fragilis 'Bullata'). Oulun puistoissa on terijoensalavaa vähän, paljon enemmän riippasalavaa ja hopeapajua.

Riippaoksainen on myös hopeapaju (Salix 'Sibirica'). Sen lehti on niin hopeakarvainen että sen tunnistaa jo kaukaa. Itse asiassa läheltä lehti ei usein näytäkään niin karvaiselta ja kiiltävältä kuin kauempaa. Hopeapajun tummat mutkaiset rungot ovat koristeellisia, myös vanhana. Hopeapaju on vanha viljelypuu, jota istutetaan vieläkin jonkin verran Oulun puistoihin. Kuvan rytmikkäät hopeapajut (myös nuoremmat rungot takana) on kuvattu Vaaran puistossa, lähellä Teuvo Pakkalan patsasta.



Riippasalavan nuorissa lehdissä on hienoista untuvaa (kuva alla vasemmalla), vaikka lehti on muuten kalju. Mm. tämä erottaa sen omasta puumaisesta luonnonpajustamme, halavasta. Halava on täysin kiiltävä ja kalju, lisäksi sen lehtiruodissa on muutama pieni nysty. Halaviakin on - onneksi - jätetty sinne tänne puistoihin, mm. Kiikelin Elbaan (kuva alla). Tarkasti katsoen kuvassa näkyvät ruodin nystyt taustanaan teatteritalo...

Laaniskan ranta kukkii Letkussakin

Laaniska on siis Kaupunginoja, ja Letku Palokunnan puisto eli vielä virallisemmin Otto Karhin puisto. Puistossa on jo loppukesä. Nauhukset (Ligularia, iso kuva yläpuolella) kuhisevat kaupunkikimalaisia, taustalla on Riion talo ja Valkealinna. Kuvaajan ylle kaartuu tuohituomen (Prunus maackii) lehvästö. Tuohituomessa on jo pienet mustat tuomenmarjat, mutta kaikkein helpoin se on tuntea kauniista kuparinvärisestä tuohestaan. Ojan rannalla kasvaa myös pilvikirsikka, jonka lehvästö on pikaisesti vilkaistuna samannäköinen.

Alakuviin heijastuu koko korttelin mittainen Valkealinna. Ravintola Sarkkaa vastapäätä ojan rannalla on suuri ja komea pajupensas, minun mielestäni puiston erikoisin ilmestys. Kyseessä on nimittäin lettopaju (Salix myrsinites). Se on Suomen luonnonvarainen lettosoiden paju, jolla ei ole Oulussa riittävän ravinteikkaitta suokasvupaikkoja. Sen pienehköt, typäkät, kiiltävät ja kovat lehdet eivät putoa talveksi - pensas on koko talven kuivuneista lehdistään tummanpuhuva tai ruskea. Ja talvilehdellisenä helppo siis luonnossa tunnistaa.

Laitimmaisessa alakuvassa kukkivat tarha-alpit(Lysimachia punctata), jotka muistuttavat aika paljon luonnonkasvina rannoilla kasvavaa ranta-alpia.

Wolleminmänty Oulussa

Kasvitieteellisen puutarhan harvinaisuuksien kesä on jatkunut. Puutarha sai lahjoituksena "maailman harvinaisimman puun", wolleminmännyn.

Tätä puuta voi todella kuvailla lööppimäisin sanoin: sensaatio, dinosaurusten ajalta, elävä fossiili. Männyksi se on kuitenkin arkisesti nimetty niin suomeksi kuin englanniksikin, vaikka männyt eivät ole sen sukulaisia. Suomalaisin silmin puu näyttäisi pikemmin palmulta kuin männyltä jos yksinkertaisia halutaan olla. Englanninkielen "pine" tarkoittaneekin enemmän havupuuta yleensä kuin suomen mänty. Lähimmät nykykasvit löytyvät araukaarioitten joukosta. Araucariaceae on nyt tämän Wollemia nobiliksen heimo. Ja se on nyt sukunsa ainoa laji.

Wolleminmänty löytyi 1994 Australiasta Wollemin kansallispuistosta. Noin 40 puuta kasvaa vuoristosademetsän rotkolaaksossa. Suomessa mm. Sorbifolia-lehti (1/1995) kertoi uudesta havupuusta tuoreeltaan.

Hakusanalla Wollemia Googlesta tulee jo vastauksia noin 170 000, mutta esimerkiksi Wikipedian artikkelista löytää perustiedot ja lisää kuvia.

Jasmikkeiden ja pionien aikaa

Keskikesällä perennapenkit ovat parhaimmillaan. Hupisaarten Paratiisisaaressa (siinä kahvilan ja museon välissä) on kuuluisa pionipenkki, josta tämäkin kuva on. Pionien takana kukkivat jasmikkeet (Philadelphus). Jasmikkeiden tarkemmista lajitiedoista en sano nyt mitään; museonäytteemmekin ovat lainassa ja määritettävinä.

Kuva kukkivasta jasmikepensaasta on Myllytullin Ruusupuistosta; pensaan läpi kurkistaa Hyvän mielen talon ikkuna. Pensaat ovat olleet valkoisenaan ja puisto tuoksua täynnä.

Muissakin puistoissa näitä taitaa nykyään olla, vaikkeivät aivan yleisiä olekaan. Pioneja on ainakin Mannerheiminpuistossa, leikkikentän päätyä vasten.

Maailman suurin siemen

Coco-de-merin eli Seychellien palmun siemen Kasvitieteellisessä puutarhassa

Oulun yliopiston Kasvitieteellisen puutarhan aulassa on heinäkuun ajan nähtävissä Seychellien palmun (Lodoicea maldivica) siemen. Kyseessä on maailman suurin siemen. Heinäkuun jälkeen siemen siirretään trooppiseen osastoon idätykseen. Idätys kestää kaksi vuotta, ja sen aikana puu kasvattaa verson noin kahden metrin päähän siemenestä.

Kyseessä on vain parilta saarelta tavattava palmu - tämä siemen ei näet kellu. Ekologisesti kyse on pienille saarille tyypillisestä gigantismista, eli eristyneissä oloissa on muillekin eliöille syntynyt suurikokoisia kehityslinjoja. Siten on syntynyt erilaisten jättiläisten saaria siis!

Wikipediasta läytyy mielenkiintoinen englanninkielinen artikkeli tästä: Coco-de-mer. Myös puutarhan vitriinissä on kasvin esittely.

Lohenpyrstön jalavia ja lehmuksia

Meritullin Lohenpyrstö on Oulun erikoisimpia puistoja. Täältä on puutarhamaisuus kaukana, tämä on urbaani tila. Nupukiveys, maan pinnan kasvittomuus, kivikorimuurit, vesipinta ja eräät kasvivalinnat luovat sen tunnelman. Outoa kyllä, 16 säännöllisesti aseteltua jalavaa varjoineen synnyttävät mielikuvan jopa 'metsän siimeksestä'!

Mutta istutettukin luonto on arvaamaton - eräässä luennossaan puiston suunnittelija Tommi Heinonen puhuu 16 kynäjalavasta ja puistoa ympäröivistä puistolehmuksista. Kynäjalavien (Ulmus laevis) joukkoon on pujahtanut taimistossa yksi vuorijalava (Ulmus glabra). Se erottuu joukosta selvästi tummempana, ainakin alkukesästä)! Joitain eroja näkyy oheisesta kuvasta (vasemmalla), mutta vuorijalavan lehdet tuntuvat käteen ennen kaikkea paljon karheammilta. Puistolehmusten joukossa kasvaa ainakin kolmea eri lehmusta, edellisen lisäksi ainakin metsälehmusta ja isolehtilehmusta (puistolehmus onkin alkuperältään näiden risteymä).

Alla on puiston jalavien (vasemmalla) ja lehmusten (oikealla) lehtiä. Alin yksittäinen, karvainen lehti on isolehtilehmuksen. Polvelle asetelluista lehmuksenlehdistä oikeanpuoleinen on metsälehmuksen, vasen taas puistolehmuksen.

Muutama sana polvikuvista. Olen opetellut käyttämään valokuvaajille suunnattua Adobe Photoshop Lightroom -ohjelmaa. Siinä on selkeät, yksinkertaiset ja toimivat työkalut esimerkiksi sävytoonaukseen. Niinpä alapuolella olevista kuvista on harmaannutettu muut kuin vihreät sävyt. Lehtien värit tuntuvat silti toistuvan ihan hyvin eli luonnollisesti!

















--

Prinsens knappar

Tätäpä ei suuresta kuvasta taida arvata. Kyseessä on rönsyleinikki! Eli tämän tunnetun rikkaruohon kerrottukukkainen muoto, Ranunculus repens 'Hortensis'. Suomeksi pallerorönsyleinikki, ruotsiksi prinsens knappar.

Laitoin luonnonkasviblogiini kuvia erilaisista rönsyleinikeistä!

Oulun kukkivat hevoskastanjat

Oulun kuusiluotolaiset ovat laittaneet asukasyhdistyksensä sivuille tietoa omasta kukkivasta hevoskastanjastaan. Tiettävästi tämä on toinen vuosi, kun hevoskastanja kukkii Oulussa. Tänä vuonna kukkii lisäksi kaksi puuta, toinen Kuusiluodossa ja toinen Oulun kasvitieteellisessä puutarhassa. Lisäksi tiedossani on Hupisaarten hevoskastanja, joka tänä vuonna taas on saavuttanut parin metrin korkeuden, mutta ei ole kukkinut. Se on perinteisesti paleltunut talvisin. Kuusiluodon Merikadun puu on näistä Oulun hevoskastanjoista suurin.

Kasvitieteellisen puutarhan hevoskastanja on eri lajia kuin muut, se on hevoskastanjahybridi (Aesculus x hybrida), josta olen kuullut käytettävän nimeä appalakkienhevoskastanja (tietoa muutettu 28.6.). Sen kukka ei ole yhtä komean tuuhea kuin varsinaisen (balkanin)hevoskastanjan (Aesculus hippocastanum). Tätä jälkimmäistä lajia lienevät niin Kuusiluodon kuin Hupisaartenkin hevoskastanja.

Blogisisko Anna Amnell on laittanut vastikään blogiinsa kuvia kukkivista hevoskastanjoista. (Balkanin)hevoskastanja viihtyy hyvin eteläisimmässä Suomessa. Muiden viljely on paljon harvinaisempaa.

Kuvat: Ylhäällä kuva kasvitieteellisestä puutarhasta, alhaalla vasemmalla Hupisaarten puu ja oikealla aavistus Kuusiluodon puusta. Kuusiluodon puusta on siis lisää kuvia asukasyhdistyksen sivuilla.